Don't Look Up

Kevätrännien lotistessa olen menossa kodinhoitohuoneen ovesta ulos ja ehdin avata maakellarin oven hakeakseni murukahviini kauramaitoa. Luujohdinkuulokkeista virtaa ohimoihini Pirkko Saision ääni: ”Elokuu oli jo pitkällä. Rantapromenadin kaasuvalot sytytettiin entistä aiemmin…”. Kuuntelen uudestaan kaksinkertaisella nopeudella kuuntelemaani Saision myyttisen Passion (Siltala, 2021) kuvausta kreivitär Magdalenan ja taiteilija Jaanin etenemisestä Piispanlinnan raunioilla. Palaan tekstiin syväluotauksella keskittyen ja nyt normaalinopeudella. Tapanani on katsoa ulos mennessäni kuuta, varsinkin silloin, kun se on täyttymässä. Elän kuuta kurkistellen ja rauhattomana vuoteessa pyörien. Nytkin luon katseeni taivaalle. Don't Look Up. Kuu on nyt sumukuu, rännit valuvat.

                                  

Katsoin illalla Netflixistä satiirisen katastrofielokuvan Don't Look Up, jossa kaksi tähtitieteilijää Kate Dibiasky (Jennifer Lawrence) ja Randall Mindy (Leonardo DiCaprio) havaitsevat, että maapalloa lähestyy komeetta, joka uhkaa tuhota kaiken puolen vuoden päästä. Ehdoton naisnäyttelijäsuosikkini, Meryl Streep, esittää elokuvassa presidenttiä trumpilaisessa todellisuudessa, jossa ihmiset elävät laput silmillä tai salaliittoteorioiden lumoissa uskomatta meteorologien ennustamaa, lähestyvää totaalista tuhoa.

Don't Look Up. Ja katson kuitenkin. Kuu on noussut äänikirjassani ”Piispanlinnan tornin yläpuolelle. Sen väri on muuttunut viileämmäksi ja se valaisi kastekappelin sinertävällä valollaan”.

 

Samanaikaisesti kuulen ja näen. Paksu, katon aaltokuviosta muotonsa saanut, jäinen lumihelma liikkuu ja vyöryy valtavan katon leveydeltä. Parissa sekunnissa ehdin paeta autokatoksen solaan, kun lumijäävyöry paukahtaa rysähtäen maahan haudaten talon ja maakellarin välisen solan totaalisesti alleen, kahden metrin korkuisena seinämänä. Vyöry on nielaissut mukaansa katon lapetikkaat, jotka irvistävät kuin hammasraudat lumen raunioista. Tuskin uskallan hengittää, tuskin uskon todeksi pelastumistani. Kiitos sumukuun, että katsoin ylös. Maakellarin rinteen talventörröttäjät huojuttavat kuunvalossa aavemaisesti varsiaan. Luujohdinkuulokkeissa Saision ääni kertoo Jaanin sulautuneen yhteiseen, lyhyeen hengityksen rytmiin Magdalenan kanssa. Minä tärisen ja ajattelen kaihoisasti Clipperin Super Special Organic -murukahvia, jota sekoitan kauramaitoon, joka on nyt teljetty tuntikausiksi maakellarin sarkofagiin.

 

 

Maakellarin rinne seuraavana aamuna

Lumessa

sarkofagin rauha

Valkea huoneemme kasvaa

hämmennystä

kohotettuja siipiä

 

Murramme käärinliinat

kuin sinetit

 

(runokokoelmastani Leonardo sai siivet, Ntamo 2015)

Mummiskasta hybridipyörään – maantiepyöräilyn romantiikkaa ja draamaa

 

Olen pyöräillyt viimeiset 22 vuotta samalla pyörällä, Helkama Nice Powerilla, jota on korjattu useita kertoja Tampereen Itsenäisyydenkadun pyöräkorjaamossa. Pyörä on kulkenut Inter Cityn mukana Vaasan ja Tampereen väliä kesät talvet. En ole ollut riippuvainen busseista enkä nyt raitiovaunuliikenteen alettua ratikoistakaan. Ostin xs-kokoisen, vaalean turkoosin Bianchi C-Sport 2 Daman (vuosimallia 2021) ja kypärän turhuuksissani sävy sävyyn. Testattu, mutta ennen kaikkea kaunis. Kevytrunkoinen hybridipyörä (maasto- ja maantiepyörän risteytys) nousee kevyesti yhdellä kädellä junaan ja kiinnittyy turvallisesti. Siitä huolimatta varaan paikan samasta vaunusta näköetäisyydeltä ja zoomailen teräskaunottareni koskemattomuutta tämän tästä. Perillä, poljettuani kohteeseen, lukitsen rungosta U-lukolla kaiteeseen. Kun vertailen kahta pyörääni toisiinsa, ne ovat kuin Tampereen sininen bussi ja säihkyvänä suhiseva ratikka.

Täytyy sanoa, että minulla oli pienoinen paniikkihäiriö, kun siirryin mummiskaan verrattavilla toiminnoilla  varustetusta pyörästä hybridiin. Kun vastaanotin Bianchin liikkeestä, satoi kaatamalla, enkä uskonut hallitsevani ajokkia. En ollut koskaan ajanut kuin jalkajarrullista, vaihteetonta pyörää. Häpeäkseni pitää tunnustaa, että pyöräliikkeen nuoret miesmyyjät joutuivat seuraamaan, kun hybridin neitsytmatka siirtyi ja nostin tosiaan yhdellä kädellä pyörän mustaan tilataksiin. Yhdellä kädellä, vahvistaakseni, etten kuitenkaan ole raukkis.

Seuraavana päivänä paistoi aurinko lumoavasti ja lähdimme tyttäreni (kokenut maantie- ja maastopyöräilijä) kanssa Tampereelta Kämmenniemeen ensimmäiselle hybridireissulleni. Tyttärellä on pyöräilykengät, jotka lukittuvat nopealla napsautuksella polkimiin. Ehkä minullakin joskus. Tampereen kävelykadun Fidasta löysin topatut pyöräilyshortsit ja neonpinkin topin. Aurinko siivitti ajoamme Aitolahteen saakka. Ensimmäiset viisi minuuttia totuttelin käsijarruihin ja vaihteisiin. Sen jälkeen olinkin jo vanha tekijä. Matka oli alituista nousua ja laskua. Käyttelin vaihteita yhdestä kahteenkymmeneenneljään kuin konkari ja nautin suunnattomasti elämäni ensimmäisistä kevyistä nousuista. Pyöräillessäni parikymmentä vuotta lähes sadan kilometrin matkoja Merenkurkun maisemissa, lähti nousujen voima aina pohkeista ja nastarenkaat plus merituulet nielivät omansa. Nyt pisimmissä alamäissä piti hidastaa, nopeus oli 50 km/ tunnissa. Täytyi toivoa, ettei puskista juokse jänis tai kissa, maalla kun oltiin. Oi, mitä vauhdin hurmaa. Pyörätie on osa kuuluisaa Näsijärvireittiä. Ensi kesänä sitten tänne ja 134 km huiman kauniissa maisemissa.

Mutta pyörätie loppuikin yllättäen ja alkoi armoton kaatosade ja me tietenkin kuin uitetut rotat helleasuissamme. Autoilijat olivat kohteliaita, suorastaan hätävarjelua liioitellen väistivät meidät melkein toiselta puolelta tietä kaartaen. Mutta rekat, armias taivas, suihku oli massiivinen, elämäni suurin, toistuva turbosuihku kuin painepesurista. Rakastan kylmiä suihkuja, mutta vain silloin, kun voin kääriytyä lämpimään pyyhkeeseen ja siirtyä aamukahvia nautiskelemaan. Tampereen suunnasta tulee rekkojen paraati, ainakin kymmenen ja lisäksi linja-auto, joka ei koe olevansa väistövelvollinen. Sen suihku on lamaannuttava ja näkökentän peittävä. Lopulta siirrymme tienvarsimetsikköön suurimman kuusen alle, jossa hypimme lämpimiksemme ja hytisemme vaihde- ja jarrusormet huolestuttavan valkoisina. Kaksi tämän kesän oravanpoikasta ilahduttaa meitä kiertämällä runkoa ja piilottelemalla toisiltaan.

Sateen heikennyttyä pääsemme taas tielle ja onneksi pian pyörätielle, vettä valuvina. Kämmenniemen keskustasta löytyy viihtyisä, boheemi Kessan baari, jossa on soittolava rumpuineen. Teiskolaiset vaikuttavat mukavilta ja rennoilta. Täällä on varmasti hyvä meno iltaisin. Juhannuksen vietto on tässä baarissa legendaarista. Ihmiset palaavat tänne aina uudestaan ja uudestaan. Tilaamme kasvispitsat monilla lisukkeilla ja paljon kuumaa kahvia. Pikkuhiljaa veri alkaa kiertää, sormet punoittaa. Minirepusta löytyy kuiva vaihtopusero. Salakuljetan vessasta kymmenen imukykyistä käsienkuivauspaperia istumalihasten alle niin, etteivät muut baarissaolijat huomaa. Kun nousen, juuttuvat paperit takapuoleen, mutta ovat keränneet toista desiä vaatteistani valuvaa elokuun sadetta. Keskustan K-kaupasta haemme paluumatkaa varten oranssit, kertakäyttöiset sadeviitat. Jätämme Kessan hämyisen baarin ja Abban ”I Have a Dreamin” lupaavassa auringonpaisteessa. Mutta taivas onkin uhkaavan musta. Kiidämme Tamperetta kohden sadeviitat vyötärölle solmittuina tuulen paukkuessa pullistunutta muovia vasten. Nostalginen, ensimmäinen ajomatka turkoosilla hybridillä on päättymässä.

Kymmenisen vuotta sitten kuuntelin entisessä äänikirjastudiossani, joka on nykyisin välineliikuntatilani, Régine Deforgesin Sinisen polkupyörän. Kirja saavutti kaikkien aikojen myyntimenestyksen Ranskassa. Päähenkilö Lea Delmas on sinisine polkupyörineen vahva taistelusymboli vapaan Ranskan puolesta. Minua äänikirja innoitti polkemaan crosstrainerilla kymmeniä kilometrejä kerrallaan. Myöhemmin hankin luujohdinkuulokkeet urheilua varten. Carlos Ruiz Zafónin trillerit ovat siivittäneet niin maantiepyöräilyä kuin kuntoporrrasnousuja ja -laskuja. Cd-levyjen aikaan poimin pyöräkorista Raippaluodon sillan asfaltille lentäneen cd-soittimen pattereineen ja kulttiromaanin maineeseen yltäneen Jack Kerouacin Matkalla -kirjan kimmeltävän äänitteen juuri, ennen kuin ne ehtivät lentää 30 metriä alempana vellovaan Pohjanlahteen.

Elektrisiteetti: Maadoitettu nainen

Suomen kielen sanan "sähkö" keksi lääketieteen tri Samuel Roos 1840-luvulla. Hän selitti ilmiön "sähähtämällä säkenöimiseksi". Vanha nimi "elektrisiteetti" viittaa kreikan meripihkaa tarkoittavaan sanaan ἤλεκτρον (ḗlektron). Elias Lönnrothin leppeä ehdotus "lieke" assosioi paremminkin tuleen ja on sähäkkyydessä kaukana sanasta "sähkö". Elämme niin sähköistetyssä ympäristössä, että joistakin ihmisistä on kehittynyt sähköherkkiä ts. he kokevat saavansa yliherkkyysoireita radiotaajuisesta sähkömagneettisesta säteilystä esim. kännyköistä. Mutta onko kukaan kuullut kaltaisestani vastakkaisesta ilmiöstä, ihmisestä, joka tahtomattaan aiheuttaa sähkölaitteisiin toimintahäiriöitä: hehkulamput räjähtelevät, laitteet käynnistyvät itsestään tai eivät suostu sulkeutumaan. Joskus kemiani aiheuttavat hykerryttäviäkin tilanteita, kun esimerkiksi lähestyn kiinni olevaa cd-soitinta ja parin metrin päässä levypesään unohdettu Sarah Vaughanin levy alkaa itsestään soida ensimmäistä kappaletta "April in Paris". Levysoittimen naarmuiset vinyylit ja gramofonin nostalgiset savikiekot ovat toistaiseksi jääneet virtapiirieni ulottumattomiin. Timanttineulainen kampi vaatii käden ohjauksen kiekolle. Sytyttämieni hehkulamppujen räjähteleminen on sähköisyyteni pimeä puoli, siitä myöhemmin. Tunnen ihmeellistä sympatiaa Afrikan makeissa vesissä eläviä norsukaloja kohtaan. Ne suunnistavat, pariutuvat ja laulavat serenadeja pyrstönvarressa olevan, sähköätuottavan elimensä sykkeellä. Lumoavat vesiserenadit ovat sähköaaltoja, eivät ääniaaltoja.

Maalliset ja helvetilliset ionit käyvät kanssani vimmattua sotaa. Opiskellessani Turun yliopistossa kävin venäläisen matematiikan professorin vierailuluennolla. Filmillä näytettiin, kuinka koehenkilö (nainen tietenkin), siirsi ajatuksen voimalla kellon viisareita seitsemän eri tieteenalan tohtorin läsnäollessa. Koehenkilön verenpaine kohosi huippulukemiin ja pulssikin nousi kahteensataan. Naisen kasvot muuttuivat punaisiksi, kädet valkoisiksi, otsasuonet pullistuivat.... ja kellon viisarit liikkuivat. Opiskelin tuohon aikaan suomen kielen, kirjallisuuden ja uskontotieteen ohella omatoimisesti parapsykologista kirjallisuutta, joka oli tuotettu Washingtonin ja Moskovan yliopistojen laitoksilla. Silloisen Neuvostoliiton parapsykologian laitoksilla työskenteli fyysikkoja, kemistejä, biologeja, insinöörejä, avaruustutkijoita, lääkäreitä, psykologeja, agrologeja jne. Maataloudessa käytettiin esim. kirliankuvausta havaitsemaan kasvisairauksia ennen kuin niistä näkyi mitään ulkoisia merkkejä lehvästössä tai kukinnossa.

Päätin itse kokeilla onnistuisiko moinen materian liikuttelu huippukeskittyneen ajatuksen voimalla. Opiskelukämppäni seinällä oli ollut jo kahden vuoden ajan oranssi silkkiperhonen, jonka olin kiinnittänyt tukevasti kaksipuolisella teipillä puhtaaseen betoniseinään. Istuin vuoteellani vastapäätä siivekästä nojaten seinään. Keskityin, tuijotin, keskityin ja vajaan tunnin päästä perhonen leijaili matolle. Säikähdin niin, että löin pääni betoniseinään. Takaraivoon nousi mojova kuhmu. Monet tekijät edesauttoivat kokeen onnistumista: runsas, voimakkaan hengitykseni mukana virtaava hiilidioksidi, ilmavirtaukset avoimesta ikkunasta ja pihalla meuhkaava kaivinkone. Kritiikki omaa koettani kohtaan aiheutti voimakkaita epäilyksiä myös samana päivänä yliopistolla näkemäni filmin tieteellisyydestä. Epäusko ei kuitenkaan sammuttanut kiinnostustani ilmiöihin, joille ei heti löydy tieteellistä selitystä. Parapsykologian kirjat hyllyssäni vaihtuivat psykologiaan, tähtitieteeseen ja kuvataiteisiin. Päätin olla avoin kaikelle, pitää järjen ja tunteen tasapainossa taiteellisista vaistoista ja karjalaisesta syntyperästä huolimatta.

Kului vuosia ja sain ensimmäisen lapseni. Tyttövauva oli isänsä sylissä opiskelija-asuntomme keittiössä kattolampun alla. Sytytin hehkulampun, joka räjähti. Isä ehti vaistomaisesti suojata kädellään tytön pään. Huone oli täynnä mikroskooppisen pieniä lasinsirpaleita. Vauva piti varoen puhdistaa lasimöyhystä ja suihkuttaa lopuksi. Tämä ionien taistelu alkoi siis pariuduttuani ja saatuani esikoisen. Ei ollut kyse mistään Poltergeistista, olin luullakseni ohittanut teini-iän.

Tämän henkien ja ionien historian aikana yhteensä noin 50 hehkulamppua on hävinnyt sodan kanssani, vaikka voittaja sai maksaa sotakorvaukset, siivota sirpaleet. Siunattu olkoon pölynimureiden armeija: Volta, Hoover ja keskuspölyimuri Allaway; kankaiset pölypussit ja metallisäiliöt täytyi huolella puhdistaa sirpaleista. Monta ateriaa on pitänyt heittää pois, kun arkinen kattaus on saanut ylhäältä räjähtävän, lasisen kimalluksen. Ja pehmeäkudoksiset, pääasiassa kirppiksiltä ostetut vauvan- ja lastenvaatteet on pitänyt tarkoin puhdistaa tai heittää kierrätykseen. Osa hehkulampuista on räjähtänyt, osa mustunut poksahtaen.
Kerran heräsin kahdelta yöllä siihen, kun yksi tytöistä puhui unissaan. Tytöt nukkuivat vierekkäin 120 cm leveässä sängyssä. Sytytin huoneeseen valon ja lamppu räjähti heidän päälleen. Kuiskasin rauhoittavasti: "Pitäkää silmät kiinni, muttei saa puristaa lujaa. Äidiltä meni taas lamppu rikki." Silloin ajattelin, että tämä on pahaa unta.

Kaikkein voimakkaimmillaan kemiani ovat ilmenneet kolmen tyttäremme ollessa nuoria. Esikoinen syntyi asuessamme kerrostalossa, nuorimmat omakotitalossa. Kaikki olivat aika pieniä, kun muutimme aivan uuteen omakotitaloon. Sähkölaitteissa ei ollut mitään vikaa. Emme käyttäneet halpispuolalaisia Romlux-lamppuja vaan aitoja Philipsejä. Lamput räjähtivät vain minun sytyttäessäni. Jopa Tampereen lapsuudenkotini, rintamamiestalon, pari lamppua poksahti laittaessani valon päälle vieraillessamme siellä. Valon sytyttäminen on niin vaistonvarainen toimenpide, että sen tekee automaattisesti, ei ehdi varoa. Pikku hiljaa opin, etten sytytä lamppuja koskaan kylässä. Olosuhteiden pakosta opin nauttimaan kynttilän valosta, jos luonnon valo ei riittänyt. Riskit piti minimoida käytöstapoja kontrolloimalla. Meidän perheessä on opittu tuikuttelemaan, se oli elinehto ja harmonisen elämän jatkuvuuden tae. Astiakaapin alin hylly on edelleenkin täynnä tuikkuja ja haveja.

Opiskeluaikana olin oppaana Turun Linnassa, jossa leijuu Katariina Jagellonican, Juhana Herttuan ja Erik XIV:n henki. Linnassa työskenteli vartijoina parisenkymmentä kaunista linnanneitoa ja -rouvaa pitkine, sinivalkoisine mekkoineen, essuineen ja hilkkoineen. Vartijat olivat sijoittuneet puolitoista tuntia kestävien opastuskierrosten välietappeihin: kiviportaikkojen juurille, arvokkaita gobeliineja vartioimaan halleihin tai salien oville. Aina, kun lähestyin ryhmäni kanssa näitä hengettäriä, perääntyivät he kohteliaasti muurien luo. Ihmettelin outoa käytöstä kahvihuoneessa, kunnes minulle kommentoitiin nauraen, että läheisyydessäni käy rätinä, he välttävät sähköiskuja, joita minusta saa. Luulen kyllä, että pohjakerroksessa sijaitseva, Jaakko Ilkan vankityrmä, nollasi hyytävyydellään opaskierroksen pahimmat sähkövaraukset.

Lapsuuden ja nuoruuden kilpaurheilu Tampereella muuttui opiskeluaikana melkein maanisiksi juoksulenkeiksi Turussa Halisten, Kupittaan ja Tähtitorninmäen poluilla jatkuen Vaasaan muutettuamme merenrannoilla. Juoksin vaikka buutseilla, jos lenkkarit hajosivat. Ennen pitkää polvet kuluivat ja jouduin tähystykseen. Kun makasin leikkaussalin petillä, kärähtivät monitorin molemmat lamput, kymppitonnin kappale mummonmarkkoina. Teknikot ihmettelivät uusien lamppujen palamista, niiden piti kestää pari vuotta. Kirurgi osoitti minua ja sanoi, että tuossa on syyllinen. Kerran aikaisemmin hänellä oli ollut samanlainen virtapiiri potilaana. Ei sentään tullut kuin päivystysmaksu perään.

Jouduin Turun Hämeenkadulla polkupyörää taluttaessani vilkkuvaloissa pahaan risteysonnettomuuteen ja tutkimuksissa ohjattiin magneettikuvaukseen, Kone ilmoitti viisi kertaa, ettei hyväksy potilasta. Lopulta se hyväksyi, kun hoitaja ikäänkuin maadoitti minut, laittoi kokonaan käteni olkapäitä myöten vartalon alle. Kun pää kääreissä, hoitajien tietämättä, kävelin kolmen tunnin tajuttomuuden jälkeen kotiin, saman talon kuudennessa kerroksessa asuva iäkäs herra kertoi naapureille nähneensä minut enkelinä pihassa. Hän oli nähnyt huiman ilmalentoni ja sen, kun makasin hengettömänä kadulla. Kun sairaalasta tultuani avasin kotioven, mieheni uusi, sähköinen rannekello pysähtyi. Toipilaana pahasta aivotärähdyksestä, kovissa kivuissa luin Mika Waltarin lähes tuhatsivuisen "Sinuhe egyptiläisen" ja tunsin olevani enemmän kuin elossa. Pyysin miestäni viemään kuudennen kerroksen herrasmiehelle Wiipurin Rinkelin ja terveiset pellinkolhimalta asfalttienkeliltä. Myöhemmin, aina tavatessamme hän katsoi minua eteerisin katsein, kuin olisi nähnyt siivet selässäni.

Aloin lukea äänikirjoja työkseni. Firman teknikko tuli opastamaan itseäänitysstudion laitteiden käytössä. Mitään ei oltu vielä käynnistetty, kun nuorukainen päästi minut kohteliaasti edellään studioon. Hämmästykseksemme kaikki laitteet menivät itsestään päälle, kymmenet eriväriset valot vilkkuivat ja kuului hurinaa. Kokeiltiin uudestaan pari kertaa ja kaikki toistui minun astuessani sisään. Teknikko joutui takiani maadoittamaan kuparijohdoilla ja erikoismatoilla jossain vaiheessa kaikki firman viisi studiota, jotka olivat käytössä eri paikkakunnilla, koska lukutyön ohella koulutin näissä studioissa uusia lukijoita. Nautin suunnattomasti tuosta työstä sähköisessä ympäristössä. Pyöräilin usein paikallisille studioille auttamaan muita lukijoita, joiden ongelmat olivat joskus sellaisia, että hevoskirjaan eläytyjä oli potkaissut huomaamattaan töpselin irti seinästä tai joku halusi pelata viimeisen päälle ja pois mennessään veti kaikki töpselit irti seinästä. Se jäi tietenkin seuraavalta lukijalta huomaamatta.

Jos kuvailisin monikymmenvuotisen henkien ja ionien taisteluni sähkön kanssa siitä tulisi varmaan romaani. Joku neuvoi minua ystävällisesti, kuinka voisin happo-emäs-tasapainolla vaikuttaa ongelmiini, mutta turhaahan se oli. Mutta sen vielä kerron, että kun astun Jalasjärven Juustoportin vessaan, kolmen lavuaarin hanat käynnistyvät yhtä aikaa, kun kävelen ohi. Tulee jotenkin juhlallinen olo, kuin tarkastaisin moitteettoman kunniakomppanian. Joskus junassa vessan automaattihana ei sulkeudu lainkaan, vaikka siirryn käytävälle mahdollisimman kauas siitä. Junat tai metrot eivät sentään suistu raiteiltaan, eikä pilvenpiirtäjän hissi saa hepulia. Onneksi en ole ympäristölle tämän vaarallisempi.

Superverisusikuun lumoissa

Alkuyöstä istun kuuman saunan jälkeen puutarhakeinuun rikkumattomalle, puolimetriselle lumipehmukkeelle. Kuuma vartaloni sulattaa pehmeään lumeen muotoiseni kolon. Madame Tussaudsin kabinetin suomalainen vahanukke vedostettuna katoavaan muottiin. Jäätävä lumi kihelmöi syntisen ihanasti 90 -asteisille löylyille antautunutta ihoani. Täysikuu tuijottaa haloilmiön valokehässä ja valmistautuu täydelliseen pimennykseen. Valo taittuu harsopilvissä olevista jääkiteistä sädehtivänä kehänä kuun ympärille. Tuollaisina hetkinä ihminen sulautuu täydellisesti luontoon.

Illalla kävin nelivuotiaan Leonardo-bassettini kanssa metsässä. Maata viistävät korvat lentävät kuin kaimansa, Leonardo da Vincin, Ison Linnun siivet, joista meillä on todisteena hänen piirustustensa mukaan aidonkokoiseksi rakennettu siipi Vatikaanin torinvierusmuseossa.

Basset kiitää vimmattua vauhtia lumisen metsän polkua. Yritän ihmisen tassuillani pysyä perässä, mutta lopulta lennän pitkin tuikkivaa hankea. Yht´äkkiä Leonardo pysähtyy kuin seinään. Olen rämähtää koiran päälle. Kuusikon takaa ilmestyy täysikuu, joka hehkuu bassetin sileällä turkilla, tummanruskeat silmät tapittavat lumoutuneena taivasta. Sfäärejä kurottava, pitkä kapea kuono muuntuu ovaaliksi ja jostain arkaaisen syvältä kohoaa suden kutsuhuutoa muistuttava korkea laulu, mutta vain kerran. Sitten täydellinen hiljaisuus. Vain taivas vastaa. Kuuleeko suden jälkeläinen sammuneiden tai elävien tähtien musiikin.

Jättiläismäisen mustan aukon ympärillä ääniaallot voivat edetä satoja tuhansia valovuosia. Ikiaikainen kakofoniako on tallentunut kosmiseen taustasäteilyyn. Viestejä nuoren universumimme tuntemattomuudesta. Runoilija Eeva-Liisa Manner ja monet säveltäjät ovat kertoneet kuulleensa sfäärien musiikin. Minäkin kuvittelin kuulleeni kerran istuessani Jäämeren rannalla, Norjan pohjoisen vuonon Kungsfjordin, korkeimmalla vuorella.  Sen laelle olivat itävaltalaiset vuorikiipeilijät rakentaneet kivistä 1950-luvulla huipunvaltauksen muistomerkin. Lippu oli ilmeisesti vuosien aikana lentänyt Jäämeren tuuliin, jos sitä oli ollutkaan. 

Minun vuorenvaltaukseni tapahtui turkoosinvalkoisissa kumitossuissa, jotka repaloituivat noustessa. Meni kauan ennen kuin löysin turvallisen laskeutumistien vuorenseinämästä pistävän ulkoneman kautta. Näky ylhäältä oli karmivan äkkijyrkkä. Vuoren harjalla istuessani tuijotin syvän vuonon uhkeita jäävuoria ja postilaivan lähestymistä. Tuntui kuin olisin saanut da Vincin siivet. Niin paljon oli vapautta ja ilmaa joka suuntaan. Hakkasin muistomerkkiin omat nimikirjaimeni, silloin LT ja vuosiluvun. Liekö kivenhakkaaminen tai postilaivan korkea sumusireeni aiheuttanut tinnituksen kaltaisen jälkiäänen korvissani, mutta kuvittelin tosissaan pilvien syleilyssä kuulleeni sfäärien musiikin.  Se etäännytti minut vuonon kainalossa lepäävästä kesätyöpaikastani, Kungfjordbruketista, jossa kolmivuorotyö, turskan punnitus ja pakkaus, oli uuvuttavan yksitoikkoista. Näillä kolmen kuukauden urakkapalkoilla opiskelin, asuin, söin, matkustin ja harrastin kulttuuria koko ensimmäisen opiskeluvuoden.

Katson mykistyneenä bassettini lumousta, ulkopuolisena, minä - vain ihminen, seuranani suden jälkeläinen, joka piirtää virittyneenä ketunhännällään lumienkeliä täysikuun hankeen. Kadehdin koirani arkaaista viisautta.

Koira tiesi sen, minkä me olemme oppineet. Koira tiesi, että yöllä puhkeaa taivaan harsoista suuri verenpunainen sudenkuu. Laitoin kännykän hälyttämään varhain aamulla. Näen aavistuksen ruskeanpunervasta verikuusta, näen varjoja, mutta olen onnellinen. Tiedän, mitä se parhaimmillaan voi olla. Vuonna 2008 koin yllättäen kylpyhuoneeseen astuessani ikkunan kokoisen superverikuun. Nyt 11 vuotta myöhemmin onnekkaimmat saivat nähdä hehkuvan, tummanpunaisen kuun kuin Lorcan runoissa. Maaginen väri johtuu siitä, että maan ilmakehä taittaa punaista valoa parhaiten varjonsa alueella. Muinaisina aikoina mystiikan ja taikauskon vallitessa taivaankappaleet ovat olleet jumalia. Tiede on paljastanut meille, että kuu on kraaterien rikkoma tomupallo. Kannamme kuitenkin syvällä mielessämme arkkityyppistä asennetta palvoessamme kuuta, rakkauden ikiaikaista jumalatarta.

Taivaalta superkuu katsoo pirstaleista maata, jossa soi meren laulu. Ehkä se kuulee vajaan kahden viikon sisällä sfäärien laulun, Leonardo-bassetin sudenhuudon, mutta vain kerran.