Elektrisiteetti: Maadoitettu nainen

Suomen kielen sanan "sähkö" keksi lääketieteen tri Samuel Roos 1840-luvulla. Hän selitti ilmiön "sähähtämällä säkenöimiseksi". Vanha nimi "elektrisiteetti" viittaa kreikan meripihkaa tarkoittavaan sanaan ἤλεκτρον (ḗlektron). Elias Lönnrothin leppeä ehdotus "lieke" assosioi paremminkin tuleen ja on sähäkkyydessä kaukana sanasta "sähkö". Elämme niin sähköistetyssä ympäristössä, että joistakin ihmisistä on kehittynyt sähköherkkiä ts. he kokevat saavansa yliherkkyysoireita radiotaajuisesta sähkömagneettisesta säteilystä esim. kännyköistä. Mutta onko kukaan kuullut kaltaisestani vastakkaisesta ilmiöstä, ihmisestä, joka tahtomattaan aiheuttaa sähkölaitteisiin toimintahäiriöitä: hehkulamput räjähtelevät, laitteet käynnistyvät itsestään tai eivät suostu sulkeutumaan. Joskus kemiani aiheuttavat hykerryttäviäkin tilanteita, kun esimerkiksi lähestyn kiinni olevaa cd-soitinta ja parin metrin päässä levypesään unohdettu Sarah Vaughanin levy alkaa itsestään soida ensimmäistä kappaletta "April in Paris". Levysoittimen naarmuiset vinyylit ja gramofonin nostalgiset savikiekot ovat toistaiseksi jääneet virtapiirieni ulottumattomiin. Timanttineulainen kampi vaatii käden ohjauksen kiekolle. Sytyttämieni hehkulamppujen räjähteleminen on sähköisyyteni pimeä puoli, siitä myöhemmin. Tunnen ihmeellistä sympatiaa Afrikan makeissa vesissä eläviä norsukaloja kohtaan. Ne suunnistavat, pariutuvat ja laulavat serenadeja pyrstönvarressa olevan, sähköätuottavan elimensä sykkeellä. Lumoavat vesiserenadit ovat sähköaaltoja, eivät ääniaaltoja.

Maalliset ja helvetilliset ionit käyvät kanssani vimmattua sotaa. Opiskellessani Turun yliopistossa kävin venäläisen matematiikan professorin vierailuluennolla. Filmillä näytettiin, kuinka koehenkilö (nainen tietenkin), siirsi ajatuksen voimalla kellon viisareita seitsemän eri tieteenalan tohtorin läsnäollessa. Koehenkilön verenpaine kohosi huippulukemiin ja pulssikin nousi kahteensataan. Naisen kasvot muuttuivat punaisiksi, kädet valkoisiksi, otsasuonet pullistuivat.... ja kellon viisarit liikkuivat. Opiskelin tuohon aikaan suomen kielen, kirjallisuuden ja uskontotieteen ohella omatoimisesti parapsykologista kirjallisuutta, joka oli tuotettu Washingtonin ja Moskovan yliopistojen laitoksilla. Silloisen Neuvostoliiton parapsykologian laitoksilla työskenteli fyysikkoja, kemistejä, biologeja, insinöörejä, avaruustutkijoita, lääkäreitä, psykologeja, agrologeja jne. Maataloudessa käytettiin esim. kirliankuvausta havaitsemaan kasvisairauksia ennen kuin niistä näkyi mitään ulkoisia merkkejä lehvästössä tai kukinnossa.

Päätin itse kokeilla onnistuisiko moinen materian liikuttelu huippukeskittyneen ajatuksen voimalla. Opiskelukämppäni seinällä oli ollut jo kahden vuoden ajan oranssi silkkiperhonen, jonka olin kiinnittänyt tukevasti kaksipuolisella teipillä puhtaaseen betoniseinään. Istuin vuoteellani vastapäätä siivekästä nojaten seinään. Keskityin, tuijotin, keskityin ja vajaan tunnin päästä perhonen leijaili matolle. Säikähdin niin, että löin pääni betoniseinään. Takaraivoon nousi mojova kuhmu. Monet tekijät edesauttoivat kokeen onnistumista: runsas, voimakkaan hengitykseni mukana virtaava hiilidioksidi, ilmavirtaukset avoimesta ikkunasta ja pihalla meuhkaava kaivinkone. Kritiikki omaa koettani kohtaan aiheutti voimakkaita epäilyksiä myös samana päivänä yliopistolla näkemäni filmin tieteellisyydestä. Epäusko ei kuitenkaan sammuttanut kiinnostustani ilmiöihin, joille ei heti löydy tieteellistä selitystä. Parapsykologian kirjat hyllyssäni vaihtuivat psykologiaan, tähtitieteeseen ja kuvataiteisiin. Päätin olla avoin kaikelle, pitää järjen ja tunteen tasapainossa taiteellisista vaistoista ja karjalaisesta syntyperästä huolimatta.

Kului vuosia ja sain ensimmäisen lapseni. Tyttövauva oli isänsä sylissä opiskelija-asuntomme keittiössä kattolampun alla. Sytytin hehkulampun, joka räjähti. Isä ehti vaistomaisesti suojata kädellään tytön pään. Huone oli täynnä mikroskooppisen pieniä lasinsirpaleita. Vauva piti varoen puhdistaa lasimöyhystä ja suihkuttaa lopuksi. Tämä ionien taistelu alkoi siis pariuduttuani ja saatuani esikoisen. Ei ollut kyse mistään Poltergeistista, olin luullakseni ohittanut teini-iän.

Tämän henkien ja ionien historian aikana yhteensä noin 50 hehkulamppua on hävinnyt sodan kanssani, vaikka voittaja sai maksaa sotakorvaukset, siivota sirpaleet. Siunattu olkoon pölynimureiden armeija: Volta, Hoover ja keskuspölyimuri Allaway; kankaiset pölypussit ja metallisäiliöt täytyi huolella puhdistaa sirpaleista. Monta ateriaa on pitänyt heittää pois, kun arkinen kattaus on saanut ylhäältä räjähtävän, lasisen kimalluksen. Ja pehmeäkudoksiset, pääasiassa kirppiksiltä ostetut vauvan- ja lastenvaatteet on pitänyt tarkoin puhdistaa tai heittää kierrätykseen. Osa hehkulampuista on räjähtänyt, osa mustunut poksahtaen.
Kerran heräsin kahdelta yöllä siihen, kun yksi tytöistä puhui unissaan. Tytöt nukkuivat vierekkäin 120 cm leveässä sängyssä. Sytytin huoneeseen valon ja lamppu räjähti heidän päälleen. Kuiskasin rauhoittavasti: "Pitäkää silmät kiinni, muttei saa puristaa lujaa. Äidiltä meni taas lamppu rikki." Silloin ajattelin, että tämä on pahaa unta.

Kaikkein voimakkaimmillaan kemiani ovat ilmenneet kolmen tyttäremme ollessa nuoria. Esikoinen syntyi asuessamme kerrostalossa, nuorimmat omakotitalossa. Kaikki olivat aika pieniä, kun muutimme aivan uuteen omakotitaloon. Sähkölaitteissa ei ollut mitään vikaa. Emme käyttäneet halpispuolalaisia Romlux-lamppuja vaan aitoja Philipsejä. Lamput räjähtivät vain minun sytyttäessäni. Jopa Tampereen lapsuudenkotini, rintamamiestalon, pari lamppua poksahti laittaessani valon päälle vieraillessamme siellä. Valon sytyttäminen on niin vaistonvarainen toimenpide, että sen tekee automaattisesti, ei ehdi varoa. Pikku hiljaa opin, etten sytytä lamppuja koskaan kylässä. Olosuhteiden pakosta opin nauttimaan kynttilän valosta, jos luonnon valo ei riittänyt. Riskit piti minimoida käytöstapoja kontrolloimalla. Meidän perheessä on opittu tuikuttelemaan, se oli elinehto ja harmonisen elämän jatkuvuuden tae. Astiakaapin alin hylly on edelleenkin täynnä tuikkuja ja haveja.

Opiskeluaikana olin oppaana Turun Linnassa, jossa leijuu Katariina Jagellonican, Juhana Herttuan ja Erik XIV:n henki. Linnassa työskenteli vartijoina parisenkymmentä kaunista linnanneitoa ja -rouvaa pitkine, sinivalkoisine mekkoineen, essuineen ja hilkkoineen. Vartijat olivat sijoittuneet puolitoista tuntia kestävien opastuskierrosten välietappeihin: kiviportaikkojen juurille, arvokkaita gobeliineja vartioimaan halleihin tai salien oville. Aina, kun lähestyin ryhmäni kanssa näitä hengettäriä, perääntyivät he kohteliaasti muurien luo. Ihmettelin outoa käytöstä kahvihuoneessa, kunnes minulle kommentoitiin nauraen, että läheisyydessäni käy rätinä, he välttävät sähköiskuja, joita minusta saa. Luulen kyllä, että pohjakerroksessa sijaitseva, Jaakko Ilkan vankityrmä, nollasi hyytävyydellään opaskierroksen pahimmat sähkövaraukset.

Lapsuuden ja nuoruuden kilpaurheilu Tampereella muuttui opiskeluaikana melkein maanisiksi juoksulenkeiksi Turussa Halisten, Kupittaan ja Tähtitorninmäen poluilla jatkuen Vaasaan muutettuamme merenrannoilla. Juoksin vaikka buutseilla, jos lenkkarit hajosivat. Ennen pitkää polvet kuluivat ja jouduin tähystykseen. Kun makasin leikkaussalin petillä, kärähtivät monitorin molemmat lamput, kymppitonnin kappale mummonmarkkoina. Teknikot ihmettelivät uusien lamppujen palamista, niiden piti kestää pari vuotta. Kirurgi osoitti minua ja sanoi, että tuossa on syyllinen. Kerran aikaisemmin hänellä oli ollut samanlainen virtapiiri potilaana. Ei sentään tullut kuin päivystysmaksu perään.

Jouduin Turun Hämeenkadulla polkupyörää taluttaessani vilkkuvaloissa pahaan risteysonnettomuuteen ja tutkimuksissa ohjattiin magneettikuvaukseen, Kone ilmoitti viisi kertaa, ettei hyväksy potilasta. Lopulta se hyväksyi, kun hoitaja ikäänkuin maadoitti minut, laittoi kokonaan käteni olkapäitä myöten vartalon alle. Kun pää kääreissä, hoitajien tietämättä, kävelin kolmen tunnin tajuttomuuden jälkeen kotiin, saman talon kuudennessa kerroksessa asuva iäkäs herra kertoi naapureille nähneensä minut enkelinä pihassa. Hän oli nähnyt huiman ilmalentoni ja sen, kun makasin hengettömänä kadulla. Kun sairaalasta tultuani avasin kotioven, mieheni uusi, sähköinen rannekello pysähtyi. Toipilaana pahasta aivotärähdyksestä, kovissa kivuissa luin Mika Waltarin lähes tuhatsivuisen "Sinuhe egyptiläisen" ja tunsin olevani enemmän kuin elossa. Pyysin miestäni viemään kuudennen kerroksen herrasmiehelle Wiipurin Rinkelin ja terveiset pellinkolhimalta asfalttienkeliltä. Myöhemmin, aina tavatessamme hän katsoi minua eteerisin katsein, kuin olisi nähnyt siivet selässäni.

Aloin lukea äänikirjoja työkseni. Firman teknikko tuli opastamaan itseäänitysstudion laitteiden käytössä. Mitään ei oltu vielä käynnistetty, kun nuorukainen päästi minut kohteliaasti edellään studioon. Hämmästykseksemme kaikki laitteet menivät itsestään päälle, kymmenet eriväriset valot vilkkuivat ja kuului hurinaa. Kokeiltiin uudestaan pari kertaa ja kaikki toistui minun astuessani sisään. Teknikko joutui takiani maadoittamaan kuparijohdoilla ja erikoismatoilla jossain vaiheessa kaikki firman viisi studiota, jotka olivat käytössä eri paikkakunnilla, koska lukutyön ohella koulutin näissä studioissa uusia lukijoita. Nautin suunnattomasti tuosta työstä sähköisessä ympäristössä. Pyöräilin usein paikallisille studioille auttamaan muita lukijoita, joiden ongelmat olivat joskus sellaisia, että hevoskirjaan eläytyjä oli potkaissut huomaamattaan töpselin irti seinästä tai joku halusi pelata viimeisen päälle ja pois mennessään veti kaikki töpselit irti seinästä. Se jäi tietenkin seuraavalta lukijalta huomaamatta.

Jos kuvailisin monikymmenvuotisen henkien ja ionien taisteluni sähkön kanssa siitä tulisi varmaan romaani. Joku neuvoi minua ystävällisesti, kuinka voisin happo-emäs-tasapainolla vaikuttaa ongelmiini, mutta turhaahan se oli. Mutta sen vielä kerron, että kun astun Jalasjärven Juustoportin vessaan, kolmen lavuaarin hanat käynnistyvät yhtä aikaa, kun kävelen ohi. Tulee jotenkin juhlallinen olo, kuin tarkastaisin moitteettoman kunniakomppanian. Joskus junassa vessan automaattihana ei sulkeudu lainkaan, vaikka siirryn käytävälle mahdollisimman kauas siitä. Junat tai metrot eivät sentään suistu raiteiltaan, eikä pilvenpiirtäjän hissi saa hepulia. Onneksi en ole ympäristölle tämän vaarallisempi.