Superverisusikuun lumoissa

Alkuyöstä istun kuuman saunan jälkeen puutarhakeinuun rikkumattomalle, puolimetriselle lumipehmukkeelle. Kuuma vartaloni sulattaa pehmeään lumeen muotoiseni kolon. Madame Tussaudsin kabinetin suomalainen vahanukke vedostettuna katoavaan muottiin. Jäätävä lumi kihelmöi syntisen ihanasti 90 -asteisille löylyille antautunutta ihoani. Täysikuu tuijottaa haloilmiön valokehässä ja valmistautuu täydelliseen pimennykseen. Valo taittuu harsopilvissä olevista jääkiteistä sädehtivänä kehänä kuun ympärille. Tuollaisina hetkinä ihminen sulautuu täydellisesti luontoon.

Illalla kävin nelivuotiaan Leonardo-bassettini kanssa metsässä. Maata viistävät korvat lentävät kuin kaimansa, Leonardo da Vincin, Ison Linnun siivet, joista meillä on todisteena hänen piirustustensa mukaan aidonkokoiseksi rakennettu siipi Vatikaanin torinvierusmuseossa.

Basset kiitää vimmattua vauhtia lumisen metsän polkua. Yritän ihmisen tassuillani pysyä perässä, mutta lopulta lennän pitkin tuikkivaa hankea. Yht´äkkiä Leonardo pysähtyy kuin seinään. Olen rämähtää koiran päälle. Kuusikon takaa ilmestyy täysikuu, joka hehkuu bassetin sileällä turkilla, tummanruskeat silmät tapittavat lumoutuneena taivasta. Sfäärejä kurottava, pitkä kapea kuono muuntuu ovaaliksi ja jostain arkaaisen syvältä kohoaa suden kutsuhuutoa muistuttava korkea laulu, mutta vain kerran. Sitten täydellinen hiljaisuus. Vain taivas vastaa. Kuuleeko suden jälkeläinen sammuneiden tai elävien tähtien musiikin.

Jättiläismäisen mustan aukon ympärillä ääniaallot voivat edetä satoja tuhansia valovuosia. Ikiaikainen kakofoniako on tallentunut kosmiseen taustasäteilyyn. Viestejä nuoren universumimme tuntemattomuudesta. Runoilija Eeva-Liisa Manner ja monet säveltäjät ovat kertoneet kuulleensa sfäärien musiikin. Minäkin kuvittelin kuulleeni kerran istuessani Jäämeren rannalla, Norjan pohjoisen vuonon Kungsfjordin, korkeimmalla vuorella.  Sen laelle olivat itävaltalaiset vuorikiipeilijät rakentaneet kivistä 1950-luvulla huipunvaltauksen muistomerkin. Lippu oli ilmeisesti vuosien aikana lentänyt Jäämeren tuuliin, jos sitä oli ollutkaan. 

Minun vuorenvaltaukseni tapahtui turkoosinvalkoisissa kumitossuissa, jotka repaloituivat noustessa. Meni kauan ennen kuin löysin turvallisen laskeutumistien vuorenseinämästä pistävän ulkoneman kautta. Näky ylhäältä oli karmivan äkkijyrkkä. Vuoren harjalla istuessani tuijotin syvän vuonon uhkeita jäävuoria ja postilaivan lähestymistä. Tuntui kuin olisin saanut da Vincin siivet. Niin paljon oli vapautta ja ilmaa joka suuntaan. Hakkasin muistomerkkiin omat nimikirjaimeni, silloin LT ja vuosiluvun. Liekö kivenhakkaaminen tai postilaivan korkea sumusireeni aiheuttanut tinnituksen kaltaisen jälkiäänen korvissani, mutta kuvittelin tosissaan pilvien syleilyssä kuulleeni sfäärien musiikin.  Se etäännytti minut vuonon kainalossa lepäävästä kesätyöpaikastani, Kungfjordbruketista, jossa kolmivuorotyö, turskan punnitus ja pakkaus, oli uuvuttavan yksitoikkoista. Näillä kolmen kuukauden urakkapalkoilla opiskelin, asuin, söin, matkustin ja harrastin kulttuuria koko ensimmäisen opiskeluvuoden.

Katson mykistyneenä bassettini lumousta, ulkopuolisena, minä - vain ihminen, seuranani suden jälkeläinen, joka piirtää virittyneenä ketunhännällään lumienkeliä täysikuun hankeen. Kadehdin koirani arkaaista viisautta.

Koira tiesi sen, minkä me olemme oppineet. Koira tiesi, että yöllä puhkeaa taivaan harsoista suuri verenpunainen sudenkuu. Laitoin kännykän hälyttämään varhain aamulla. Näen aavistuksen ruskeanpunervasta verikuusta, näen varjoja, mutta olen onnellinen. Tiedän, mitä se parhaimmillaan voi olla. Vuonna 2008 koin yllättäen kylpyhuoneeseen astuessani ikkunan kokoisen superverikuun. Nyt 11 vuotta myöhemmin onnekkaimmat saivat nähdä hehkuvan, tummanpunaisen kuun kuin Lorcan runoissa. Maaginen väri johtuu siitä, että maan ilmakehä taittaa punaista valoa parhaiten varjonsa alueella. Muinaisina aikoina mystiikan ja taikauskon vallitessa taivaankappaleet ovat olleet jumalia. Tiede on paljastanut meille, että kuu on kraaterien rikkoma tomupallo. Kannamme kuitenkin syvällä mielessämme arkkityyppistä asennetta palvoessamme kuuta, rakkauden ikiaikaista jumalatarta.

Taivaalta superkuu katsoo pirstaleista maata, jossa soi meren laulu. Ehkä se kuulee vajaan kahden viikon sisällä sfäärien laulun, Leonardo-bassetin sudenhuudon, mutta vain kerran.