Mummiskasta hybridipyörään – maantiepyöräilyn romantiikkaa ja draamaa

 

Olen pyöräillyt viimeiset 22 vuotta samalla pyörällä, Helkama Nice Powerilla, jota on korjattu useita kertoja Tampereen Itsenäisyydenkadun pyöräkorjaamossa. Pyörä on kulkenut Inter Cityn mukana Vaasan ja Tampereen väliä kesät talvet. En ole ollut riippuvainen busseista enkä nyt raitiovaunuliikenteen alettua ratikoistakaan. Ostin xs-kokoisen, vaalean turkoosin Bianchi C-Sport 2 Daman (vuosimallia 2021) ja kypärän turhuuksissani sävy sävyyn. Testattu, mutta ennen kaikkea kaunis. Kevytrunkoinen hybridipyörä (maasto- ja maantiepyörän risteytys) nousee kevyesti yhdellä kädellä junaan ja kiinnittyy turvallisesti. Siitä huolimatta varaan paikan samasta vaunusta näköetäisyydeltä ja zoomailen teräskaunottareni koskemattomuutta tämän tästä. Perillä, poljettuani kohteeseen, lukitsen rungosta U-lukolla kaiteeseen. Kun vertailen kahta pyörääni toisiinsa, ne ovat kuin Tampereen sininen bussi ja säihkyvänä suhiseva ratikka.

Täytyy sanoa, että minulla oli pienoinen paniikkihäiriö, kun siirryin mummiskaan verrattavilla toiminnoilla  varustetusta pyörästä hybridiin. Kun vastaanotin Bianchin liikkeestä, satoi kaatamalla, enkä uskonut hallitsevani ajokkia. En ollut koskaan ajanut kuin jalkajarrullista, vaihteetonta pyörää. Häpeäkseni pitää tunnustaa, että pyöräliikkeen nuoret miesmyyjät joutuivat seuraamaan, kun hybridin neitsytmatka siirtyi ja nostin tosiaan yhdellä kädellä pyörän mustaan tilataksiin. Yhdellä kädellä, vahvistaakseni, etten kuitenkaan ole raukkis.

Seuraavana päivänä paistoi aurinko lumoavasti ja lähdimme tyttäreni (kokenut maantie- ja maastopyöräilijä) kanssa Tampereelta Kämmenniemeen ensimmäiselle hybridireissulleni. Tyttärellä on pyöräilykengät, jotka lukittuvat nopealla napsautuksella polkimiin. Ehkä minullakin joskus. Tampereen kävelykadun Fidasta löysin topatut pyöräilyshortsit ja neonpinkin topin. Aurinko siivitti ajoamme Aitolahteen saakka. Ensimmäiset viisi minuuttia totuttelin käsijarruihin ja vaihteisiin. Sen jälkeen olinkin jo vanha tekijä. Matka oli alituista nousua ja laskua. Käyttelin vaihteita yhdestä kahteenkymmeneenneljään kuin konkari ja nautin suunnattomasti elämäni ensimmäisistä kevyistä nousuista. Pyöräillessäni parikymmentä vuotta lähes sadan kilometrin matkoja Merenkurkun maisemissa, lähti nousujen voima aina pohkeista ja nastarenkaat plus merituulet nielivät omansa. Nyt pisimmissä alamäissä piti hidastaa, nopeus oli 50 km/ tunnissa. Täytyi toivoa, ettei puskista juokse jänis tai kissa, maalla kun oltiin. Oi, mitä vauhdin hurmaa. Pyörätie on osa kuuluisaa Näsijärvireittiä. Ensi kesänä sitten tänne ja 134 km huiman kauniissa maisemissa.

Mutta pyörätie loppuikin yllättäen ja alkoi armoton kaatosade ja me tietenkin kuin uitetut rotat helleasuissamme. Autoilijat olivat kohteliaita, suorastaan hätävarjelua liioitellen väistivät meidät melkein toiselta puolelta tietä kaartaen. Mutta rekat, armias taivas, suihku oli massiivinen, elämäni suurin, toistuva turbosuihku kuin painepesurista. Rakastan kylmiä suihkuja, mutta vain silloin, kun voin kääriytyä lämpimään pyyhkeeseen ja siirtyä aamukahvia nautiskelemaan. Tampereen suunnasta tulee rekkojen paraati, ainakin kymmenen ja lisäksi linja-auto, joka ei koe olevansa väistövelvollinen. Sen suihku on lamaannuttava ja näkökentän peittävä. Lopulta siirrymme tienvarsimetsikköön suurimman kuusen alle, jossa hypimme lämpimiksemme ja hytisemme vaihde- ja jarrusormet huolestuttavan valkoisina. Kaksi tämän kesän oravanpoikasta ilahduttaa meitä kiertämällä runkoa ja piilottelemalla toisiltaan.

Sateen heikennyttyä pääsemme taas tielle ja onneksi pian pyörätielle, vettä valuvina. Kämmenniemen keskustasta löytyy viihtyisä, boheemi Kessan baari, jossa on soittolava rumpuineen. Teiskolaiset vaikuttavat mukavilta ja rennoilta. Täällä on varmasti hyvä meno iltaisin. Juhannuksen vietto on tässä baarissa legendaarista. Ihmiset palaavat tänne aina uudestaan ja uudestaan. Tilaamme kasvispitsat monilla lisukkeilla ja paljon kuumaa kahvia. Pikkuhiljaa veri alkaa kiertää, sormet punoittaa. Minirepusta löytyy kuiva vaihtopusero. Salakuljetan vessasta kymmenen imukykyistä käsienkuivauspaperia istumalihasten alle niin, etteivät muut baarissaolijat huomaa. Kun nousen, juuttuvat paperit takapuoleen, mutta ovat keränneet toista desiä vaatteistani valuvaa elokuun sadetta. Keskustan K-kaupasta haemme paluumatkaa varten oranssit, kertakäyttöiset sadeviitat. Jätämme Kessan hämyisen baarin ja Abban ”I Have a Dreamin” lupaavassa auringonpaisteessa. Mutta taivas onkin uhkaavan musta. Kiidämme Tamperetta kohden sadeviitat vyötärölle solmittuina tuulen paukkuessa pullistunutta muovia vasten. Nostalginen, ensimmäinen ajomatka turkoosilla hybridillä on päättymässä.

Kymmenisen vuotta sitten kuuntelin entisessä äänikirjastudiossani, joka on nykyisin välineliikuntatilani, Régine Deforgesin Sinisen polkupyörän. Kirja saavutti kaikkien aikojen myyntimenestyksen Ranskassa. Päähenkilö Lea Delmas on sinisine polkupyörineen vahva taistelusymboli vapaan Ranskan puolesta. Minua äänikirja innoitti polkemaan crosstrainerilla kymmeniä kilometrejä kerrallaan. Myöhemmin hankin luujohdinkuulokkeet urheilua varten. Carlos Ruiz Zafónin trillerit ovat siivittäneet niin maantiepyöräilyä kuin kuntoporrrasnousuja ja -laskuja. Cd-levyjen aikaan poimin pyöräkorista Raippaluodon sillan asfaltille lentäneen cd-soittimen pattereineen ja kulttiromaanin maineeseen yltäneen Jack Kerouacin Matkalla -kirjan kimmeltävän äänitteen juuri, ennen kuin ne ehtivät lentää 30 metriä alempana vellovaan Pohjanlahteen.